Koko tämä viikko on raskas, eikä se vasta ole kuin alkanut. 6 Päivää töitä ja kaikkia vuoroja sekaisin, päivää, iltaa ja yötä...

Olin eilen iltavuorossa, eli olin kotona joskus puolen yön jälkeen. Aamulla sitten kuuden aikoihin soi mulla kännykkä. Mie ihan silmät ristissä lähen kaivamaan, että mihin taskuun mie nyt olen sen Kanadan puhelimeni tunkenut. Löytyhän se sitten viimein. Olisi tosin ehkä parempi ollut olla vastaamatta :D Toisessa päässä nimittäin on äkäinen hotellin night manageri. Kysyy tiukasti, että missä on eilisillalla kokin palauttama keittiön avain (kaikki avaimet siis palautetaan eri hotellin osastoilta aina respaan, jossa palauttaja kirjaa avaiman sisään ja mie sen sitten hyväksyn). Mie sen avaimen olin tosiaan eilen illalla vastaanottanut ja hyväksynyt, kirjanpidon mukaan siis minä olin viimeinen joka siihen oli koskenut. Mie ihan vielä unessa ihmettelen että häh, kyllä sen siellä avainkaapissa pitäis olla, mielestäni olen sen sinne eilen illalla laittanut. Vaan kun ei kuulemma avainta siellä ollut ja koko ravintolaa ja keittiötä ei saada auki ilman sitä avainta ja aamupala alkaa kohta (ei nämä ihmiset sitten ilmeisesti ole koskaan kuulleet vara-avaimista) ja kokki ja tarjoilija siellä kans vihaisina odottivat. Mie yritän vain sanoa, että ainoa muistikuva, mikä mulla on, että olen sen avaimen vastaanottanut ja omalle paikalleen mielestäni toimittanut. Mutta en kuulemma ole, sillä jos olisin, olisi avain omalla paikallaan, sitä kun ei öisin tarvita. Noh, mitäpä minä siinä sitten muuta enää toteamaan, night manager vaan tiuskii puhelimeen kuinka iso homma tämä on, lukot pitää murtaa, hotel managerille pitää soittaa ja raportti pitää tehdä jne. Mie tietty aivan sitten koko aamun paniikissa, että mitä minä olen nyt mennyt mokailemaan, unikaan ei enää tullut, vaikka useamman tunnin olisin saanut vielä nukkua.

Se on jo iso riski, kun lähtee yksinään toiselle puolelle maailmaa ilman mitään tai tietämättä mistään mitään. Mutta se on kauhea tunne, kun luulee mokanneensa. Mihin mustakaan on, jos loppujen lopuksi kuitenkin epäonnistun? (vaikka kyseessä ei ehkä ole iso asia, voi tälläisissä olosuhteissa pienistäkin asioista kasvaa isoja).

Menin sitten töihin puolen päivän aikaan ja avainta ei ollut vieläkään löytynyt. Mun pomo yrittää kans vähän kysellä että mitä olen mennyt säheltämään avaimen kanssa ja kaikki vähän katsoo että nyt tuo on mennyt mokaamaan jne. Mutta mitäpä mie siinä tilanteessa oikeen voi mitään tehdä.

Sitten tulee iltapäivä ja pomo kävelee eteeni kadonnutta avainta kädessä pitäen :D Avain siis oli löytynyt. Ja mie tietty heti kysymään että missä se oli. Oli alkuyön vuorolainen soittanut, että oli löytänyt avaimen kotona taskustaan. Ei siis ollenkaan minun syyni, vaan tämä vuorolainen oli avaimen ottanut kaapista sen jälkeen kun minä olin sen sinne kirjannut. Kyllähän minulla helpotti. Mutta samalla myös kyllä ärsytti... Koko päivän olin mennyt kuin tulisilla hiilillä, kauheessa stressissä, yhden avaimen takia. Ja kaikki minua siitä myös syytti ja sain koko päivän kuunnella vinoja kommentteja... Mutta kas vain, minä en ollutkaan koko jupakasta vastuussa...

Työpäivä oli siis kaikenkaikkiaan jotenkin todella stressaava ja päivä muutenkin oli aivan tajuttoman pitkä.

Ulkona satanut koko päivän aivan kaatamalla vettä ja on pimeää ja hämärää. Jalkoja särkee kun koko päivän joutunut jännittämään ja pieni päänsärky kytee ohimoissa ja muutenkin mieli maassa.

Mutta mitä löydänlään kun tulen kotiin. Iiiiso kirjekuori Suomesta, päällä näen heti äitini kirjoitusta. Sisältä löydän kaksi fazerin suklaalevyä ja yhden korusarjan, mitä kerään, korvikset :D Meinasi tulla itku siinä paikassa pitkän päivän päätteeksi... Mutta kyllähän tuli juuri oikeaan saumaan :) Kiitos äiti <3

Nyt aijon lämmittää jääkaapista kiinalaisen jämät, katsoa leffaa ja syödä jälkkäriksi suklaata. Toisen levyn voisi vaikka viedä töihin, niin saavat työkaveritkin maistella, mimmoista se suomalainen suklaa onkaan :)